Pyhä Veronica Milanolainen
(1445-1497), neitsyt
Pyhän Veronican vanhemmat olivat maanviljelijöitä Milanon lähellä. Lapsuudestaan asti hän työskenteli talossa ja pelloilla suorittaen iloisesti kaikki tehtävänsä. Vähä vähältä pyrkimys täydellisyyteen kasvoi hänessä; hänestä tuli kuuro kumppaniensa vitseille ja lauluille, ja joskus niittäessään ja kuokkiessaan, hän kätki kasvonsa ja itki. Kouluttamattomana hän alkoi tulla ahdistuneeksi tietämättömyydestään ja nousi öisin salaa opettelemaan lukemista. Pyhä Neitsyt sanoi muiden asioiden olevan tarpeellisia, mutta ei tämän: "Tyttäreni, älä ahdistu, riittää, että tiedät kolme kirjainta, jotka tuon sinulle Taivaasta. Ensimmäinen on sydämen puhtaus, joka saa meidät rakastamaan Jumalaa kaikessa; sinulla tulee olla vain yksi rakkaus, Poikani. Toinen on olla ikinä valittamatta naapurin vioista, kestää ne kärsivällisesti ja rukoilla kyseisen naapurin puolesta. Kolmas on mietiskellä päivittäin Jeesuksen Kristuksen kärsimystä, Hänen, joka hyväksyy sinut Puolisokseen."
Kolmen vuoden kärsivällisen odottamisen jälkeen hänet otettiin maallikkosisareksi Pyhän Martan luostariin Milanoon. Yhteisö oli äärimmäisen köyhä, ja Veronican tehtävänä oli kerjätä kaupungin läpi heidän päivittäinen ruokansa. Kolme vuotta luostariin siirtymisen jälkeen hän sairastui ruumiillisiin kipuihin, mutta ei halunnut helpotusta töihinsä tai jättänyt väliin yhtäkään rukouksistaan. Täydellisellä kuuliaisuudella hänestä tuli luostarin ohjeen elävä esimerkki, ja hän totteli hymyillen luostarin johtajan pienintäkin toivetta.
Loppuun asti hän pyrki kaikkein vaikeimpiin ja nöyrimpiin tehtäviin, ja niitä suorittaessaan hän nautti joitakin ylhäisimmistä suosionosoituksista, joita pyhimykset ovat ikinä saaneet. Pyhän Neitsyen opettamalla ensimmäisella kirjaimella pyhä Veronica oppi aloittamaan päivittäiset tehtävänsä ei inhimillisestä motiivista, vaan palvellen ainoastaan Jumalaa; toiseksi, saattamaan loppuun sen minkä hän oli aloittanut keskittyen omiin asioihinsa, ikinä tuomitsematta naapuriaan, nöyrästi rukoillen hyveiden puutetta manifestoivien puolesta; kolmanneksi hän saattoi unohtaa omat kipunsa ja surunsa Herran kärsimyksiin ja itkeä joka tunnilla hiljaa Hänen kärsimyksiään muistaen. Hän koki jatkuvia ekstaaseja ja näki toistuvissa näyissä Jeesuksen koko elämän ja monia muita mysteerejä.
Erityisestä armosta ekstaaseista ja kyynelistä huolimatta hän ei keskeyttänyt tehtäviään, jotka loppuivat vasta hänen kuollessaan. Hän kuoli vuonna 1497, päivänä, jonka hän oli ennustanut, puolen vuoden sairauden jälkeen, uskonnollisen elämänsä kolmantenakymmenentenä vuonna.
Kun pyhää Veronicaa kehotettiin sairaudessa hyväksymään tehtävistä luopuminen, hänen vastauksensa oli :"Minun täytyy työskennellä, kun vielä voin, kun minulla on aikaa." Uskallammeko me hukata omaamme?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti